18. helmikuuta 2017

Väsynyt, mutta onnellinen

Vauva-arki on ihanaa aikaa, koska silloin näkee kuinka pieni ihminen hymyilee, alkaa jokeltaa, löytää kätensä, sormensa, jalkansa, varpaansa ja tekee tuon kaiken ensimmäistä kertaa elämässään. Niitä hetkiä ei voi koskaan saada takaisin ja se tekee niistä niin arvokkaita. Aika kultaa muistot ja sen olen huomannut tässä kuluneen 2,5 kuukauden aikana. Ihanuuden lisäksi tämä aika on myös raskasta, kun katkonaiset yöunet verottavat jaksamista, imetys ei aina suju toivotulla tavalla ja ilmavaivat kiusaavat pientä ihmistä, joka aiheuttaa itkua ja kitinää. Myös raskauden varjopuolet ja synnytys olivat unohtuneet totaalisesti, mutta viime kerrasta olikin jo 5 vuotta aikaa.

Miika on 2. maaliskuuta jo 3kk ikäinen, vaikka tuntuu, että hän vasta syntyi. 50cm pitkä minimies oli 2kk neuvolassa jo 58cm pitkä ja 52-56cm vaatteet ovat vaihtuneet 62-68cm vaatteisiin ja kaukalopussikin alkaa jäädä jo pieneksi. Tammikuun viimeinen päivä saatiin myös nähdä hänen ensimmäinen hymy ja nyt ei naureskelusta meinaa tulla loppua, etenkin jos iskän tai siskon naama tulee näkyviin. Jokeltelu on myös alkanut, mutta on vielä vähäistä ja ennemmin vastaa jutteluun hymyllä, kuin jokeltamalla. Kaikki kuitenkin aikanaan.

Väsymyksestä ja oman-ajan puutteesta huolimatta en voisi olla onnellisempi pienestä perheestäni. Teininä kuvittelin olevani täysin erilaisessa elämäntilanteessa tällä hetkellä, mutta elämä on ajautunu näille raiteilleen ja näin oli varmasti tarkoitettu tapahtua, koska rakastan elämääni tällaisena, kuin se on. En sano, etteikö joskus tulisi epätoivon hetkiä, mutta sitä kautta oppii myös antamaan arvoa niille ihanille hetkille.

"Sydämeni on rauhassa, koska tiedän, että mikään, joka on tarkoitettu minulle, ei koskaan mene minulta ohi.

Ja se, mikä menee ohi, ei ollut koskaan tarkoitettu minulle." - hidasta elämää

13. helmikuuta 2017

Vauva-arkea ja liikunta raskauden jälkeen

Tämä asia on mietityttänyt itseäni jo useamman viikon ja ajattelin purkaa ajatuksiani tänne, kun viime kirjoituksestakin on jo aikaa. Siis 2. joulukuuta 2016 meille syntyi ihana pieni poika, joka onkin nyt jo reilu 2 kuukautinen. Vauva-arkeen on ollut taas totuttelemista, onhan viime kerrasta aikaa jo viisi vuotta. Palauduin raskaudesta ja synnytyksestä hurjan nopeasti, vaikka olin ajatellut, että nyt hieman vanhempana ja toisen raskauden ja synnytyksen jälkeen siihen menisi enemmän aikaa. Jälkitarkastuksessa sain taas luvan liikkua normaalisti, JES! Toki lantionpohjanlihasten treenaus on edelleen etusijalla, mutta myös vaunulenkit ja kevyt yläkroppaan kohdistuva lihaskuntoharjoittelu on otettu mukaan kuvioihin, koska käsilihaksia jos mitä tässä tarvitaan, kun poika viihtyy paljon sylissä.


Ruokavalion pidän simppelinä ja pyrin tekemään perusterveellistä kotiruokaa ja jättää turha herkuttelu pois. Kerran viikossa meidän perheellä on herkkupäivä, mutta silloinkin herkutellaan kohtuudella, eikä mätetä koko viikon edestä. Oma paino on pudonnut hyvää vauhtia siihen mitä se oli ennen raskautta, mutta nyt pyritäänkin kiinteyttämään ja hankkimaan vähän lihasta, jotta jaksan painaa ensinnäkin tuon huhtikuussa 6 vuotta täyttävän tyttären perässä, mutta lisäksi vielä vauva sylissä.

Alusta asti oman haasteen kaikelle on asettanut tuo meidän sylivauva, joka ei meinaa nukkua pitkiä pätkiä muualla, kuin sylissä. Onneksi ulkoillessa herra nukkuu jopa 3 tuntia, niin saan esikoisen kanssa touhuilla, ettei toinen jää ihan ilman huomiotta. Päätin kokeilla meditaatio tyyppistä musiikkia ja se tuntuu rauhoittavan myös vauvaa, joka nytkin on jo tunnin nukkunut tyytyväisenä, eikä ole edes sylissä! Spotifysta ja Youtubesta löytyi paljon erilaisia vauvoille suunnattuja "unimusiikkeja". Tällä hetkellä meillä kuuluu pianolla soitettuna perinteisiä tuutulauluja, joiden taustalla kuuluu sateen ropinaa, meren kohinaa tai matalaa ukkosen jyrinää. Omakin mieli rauhoittuu samalla, kun istuskelee kahvikupin kanssa sohvalla ja katselee ikkunasta ulos.

Esikoisen huomioimisesta poden huonoa omaatuntoa, kun toinen ei saa jakamatonta huomiota omasta mielestäni riittävästi. Yksi ilta surkuttelin tytöllekin, että olen pahoillani, kun ei aika riitä ja vastaukseksi sain "Ei se haittaa. Oot silti maailman paras äiti". Itkuhan siinä tuli. Miten hieno tyttö tuosta hulivilistä onkin kasvanut ja miten upea isosisko hän on, parempaa ei voisi toivoakaan.

Koska meillä nyt nukutaan tyytyväisenä, niin menen esikoisen kanssa leikkimään ja myöhemmin suunnataan vielä pulkkamäkeen ennen kuin tuleva kevät ehtii meiltä lumet viedä. Aurinkoista päivää!